3096 päivää (2013)

2. maaliskuuta 1998 kymmenvuotias tyttö Natascha Kampusch siepataan Wienissä. Tapauksesta uutisoidaan ympäri maailmaa ja tapahtuma koskettaa kaikkia. Tarina saa jatkoa yli kahdeksan vuotta myöhemmin, kun vuonna 2006 tyttö karkaa vangitsijan talosta, 25 kilometrin päässä kotoaan. Myöhemmin Kampusch kirjoitti järkyttävistä kokemuksistaan kirjan, jonka pohjalta Sherry Hormann teki elokuvan ”3096 päivää”. Elokuva kuvaa nuoren naisen uskomattoman selviytymistarinan riipaisevasti ja realistisesti.

Mielenvikainen Wolfgang Priklopil (Thure Lindhardt) pitää pienessä kellarikomerossa 10-vuotiasta Nataschaa (Amelia Pidgeon), joka kaipaa kotiin äitinsä luokse. Vuodet kuluvat ja Nataschasta kasvaa teini ja myöhemmin nuori nainen (Antonia Campbell-Hughes), joka joskus uskaltautuu sanomaan miehelle vastaan. Tyttö kokee väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta välillä katsoja voi hetken ajan nähdä lapsellisen hymyn tytön kasvoilla, kun sieppaaja ostaa hänelle lahjoja tai täytekakun 18-vuotissyntymäpäivien kunniaksi. Vasta yli kahdeksan vuoden jälkeen Natascha rohkaistuu ja onnistuu pakenemaan. Myös aikaisemmin hänellä on ollut karkaamismahdollisuuksia niin yhteisellä kauppareissulla kuin lomamatkalla Alpeilla. 

 

Priklopilin tyynen ulkokuoren alla piilee hullu ja julma kidnappaaja, joka saa lapsekkaita kiukunpuuskia ja vaatii tyttöä tottelemaan häntä. Mies pitää Nataschaa omaisuutenaan, sillä hän on sanojensa mukaan ”luonut tytön ja rakentanut hänelle kauniin huoneen”. Pieni Amelia Pidgeon onnistuu 10-vuotiaan Nataschan roolissa täydellisesti, missään vaiheessa ei tule epäilystäkään aitoudesta. Antonia Campbell-Hughes puolestaan herättää kauhistusta anorektisella olemuksellaan, mutta samalla hän saa paljon kunnioitusta ja arvostusta siitä, kuinka vahva persoona hän on olosuhteista riippumatta.

Natascha Kampusch itse kiitti selviytymisestään sitä, ettei hän koskaan unohtanut, kuka oikeasti oli. Hän myös piti kiinni toivostaan loppuun saakka: ”Tiesin, että vain toinen meistä selviäisi hengissä”. Paettuaan sieppaajaa Natascha herätti hämmennystä ymmärtävällä sävyllä, jolla hän puhui miehestä. Median mukaan nainen kärsi niin kutsutusta Tukholma-syndroomasta, jossa panttivanki samaistuu sieppaajaansa. Natascha on myös ilmaissut olevansa pahoillaan Priklopilin kuolemasta tämän hypättyä junan alle. Oliko pieni sympatia kenties naisen selviytymistaktiikka vai onko oikeasti kyse Tukholma-syndroomasta? Selvää on ainakin se, että Natascha Kampusch on selviytyjä.

The Queen (2006)

 http://www.impawards.com/2006/posters/queen_xlg.jpg

Yksi ensimmäisistä joululahjatoiveistani on Kate Snellin kirja ”Diana: prinsessan viimeinen rakkaus”, joka kertoo monien rakastamasta Walesin prinsessa Dianasta. Idea tuli heti sen jälkeen kun katsoin Stephen Frearsin elokuvan ”The Queen”, joka kuva Englannin hovin tilaa vuonna 1997, kun koko kansan rakastama prinsessa Diana kuoli auto-onnettomuudessa. Elokuva kertoo myös Kuningatar Elisabet II:n (Helen Mirren) ja juuri pääministeriksi valitun Tony Blairin (Michael Sheen) vuorovaikutuksesta prinsessan kuoleman jälkeen. 

 

”The Queen” keskittyy kompromissin löytämiseen Dianan kuoleman käsittelyssä. Kuningatar haluaisi pitää tragedian kuninkaallisen perheen yksityisenä asiana, mutta kansa vaatii isoa surunosoitusta rakastamalleen prinsessalleen. Tony Blairin koskettava puhe Dianan kuoleman jälkeen lisää miehen suosiota entisestään, mikä vaikeuttaa kuningasperheen asemaa kansan keskuudessa. Elokuva antaa hyvän mahdollisuuden seurata kuningasperheen elämää sekä tämän suhdetta kansaan ja pääministeriin. Lisää plussaa elokuvaan tuovat aidot pätkät uutiskuvista, jotka liittyvät Dianaan ja tämän kuolemaan. 

Elokuvan kaikki näyttelijät ovat hoitaneet työnsä loistavasti, mutta Helen Mirrenin rooli kuningattarena on aivan ilmiömäinen. Hän käyttäytyy ja elehtii kuninkaallisen tapaan niin hyvin, että katsojalle ei jää epäilystäkään näyttelijänvalinnan onnistuneisuudesta. Kuningatar on viileä ja reipas nainen, jonka rakkaus lapsenlapsiinsa on vilpitöntä. Silloin, kun kukaan ei ole näkemässä vuodattaa hän myös yhden kyyneleen. Miksi? Sen tietää vain kuningatar itse. 

Helen Mirren voitti roolisuorituksellaan muun muassa Oscarin, Golden Globen sekä Venetsian elokuvajuhlien näyttelijäpalkinnon. Myös itse elokuva sai esimerkiksi parhaan elokuvan BAFTAn ja käsikirjoituksen Golden Globen palkinnot. Jos on edes vähän kiinnostunut Englannin kuninkaallisesta perheestä, niin suosittelen tätä elokuvaa ehdottomasti!

Hannu ja Kerttu: Noitajahti (2013)

Harvoin haukun täällä (tai missään muuallakaan) mitään elokuvia tai ylipäätänsä sanon negatiivisia asioita leffoista. Yleensä yritän löytää kaikista edes jotain positiivista, mutta tämä elokuva pisti sanattomaksi. Kyseessä on siis norjalaisen Tommy Wirkolan fantasiaelokuva ”Hannu ja Kerttu: Noitajahti”, joka kertoo lapsena noidan piparkakkutalosta pelastuneista Hannusta (Jeremy Renner) ja Kertusta (Gemma Arterton). Pelottavan lapsuuden siivittäminä Hannusta ja Kertusta tulee kuuluisia noidanmetsästäjiä, jotka elokuvassa kohtaavat haasteita ja menneisyyden haamuja.

http://otavafiles.fi/plaza/uploads/images/domefi/elokuvat/ajankohtaista/hannujakerttunoitajahti2929.jpg

Elokuvassa on niin paljon huonoa, etten edes tiedä, mistä aloittaisin. Ensinnäkin leffa sijoittuu keskiaikaan, mutta silti ahkerasti ovat käytössä ehkä jopa vuodelle 2013 liian hurjat ampuma-aseet. Väkivaltaa on 99% ajasta (ei ihme, että ikäraja on K16): verta roiskuu, suolet lentelevät, ihmiset räjähtävät… Mutta Hannu ja Kerttu ne vaan tyynesti katsovat ilmeisesti jo useiden vuosien varrelta tuttuja juttuja. Kaikki on muutenkin ihan yliliioiteltua ja surkeasti toteutettua, että jossain vaiheessa oli pakko miettiä, että ehkä alkuperäinen tarkoitus oli tehdä tästä jonkinlainen huono vitsi.

Suomalaisella Pihla Viitalalla on elokuvassa melko mielenkiintoinen sivurooli. Hän esittää ”hyvää noitaa”, Minaa, jonka päätehtävänä näyttää olevan epätoivoinen yritys päästä Hannun kanssa sänkyyn. Siis come on! Elokuvan analysointi ja haukkuminen jatkui seuraavina päivinä ahkerasti, enkä ole vieläkään ymmärtänyt juonen pointtia. Ainoa positiivinen asia oli se, että tämä nautinto ei kestänyt puoltatoista tuntia kauempaa.  

Jack Reacher: Tappajan jäljillä (2012)

Pari päivää sitten päätettiin olla mainosten uhreja (viime aikoina ollaan oltu vähän liiankin usein…) ja otettiin Filmnetin 0,10€:n kuukauden kokeilujakso. Elokuvia ei ole tarjolla läheskään yhtä paljon kuin Netflixissä, mutta toisaalta valikoima on ainakin itselleni paljon sopivampi ja tarpeeksi laaja. Filmnetistä tulikin sitten eilen katsottua Tom Cruisen tähdittämä toimintatrilleri!

https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzlYYMnx8XWt3FMn3aFB1DNtvyc4lxoNX_F4H4EhhtS8i02qUR6a5cDggJ1PnDktu92Av9tfgm2PK81rRqSRxQv8XdjmepVrnn42TcClP6YvqjitgqfvCZqSHD8t8lvZswLu0xfDwJho8/s1600/Jack-Reacher-Poster.jpg

En muista, milloin olen viimeksi katsonut toimintaleffaa, mutta muistan sen, että harvoin en olisi pitänyt sellaisesta. Näin kävi myös Christopher McQuarrien leffan, ”Jack Reacher: Tappajan jäljillä”, kohdalla. Elokuvan alussa tarkka-ampuja ampuu viisi viatonta ihmistä Pittsburghin kadulla. Pian syylliseksi epäilty sotaveteraani James Barr (Joseph Sikora) pidätetään. Mies kuitenkin kieltäytyy puhumasta poliiseille ja pyytää vain ja ainoastaan yhtä: Jack Reacherin (Tom Cruise). 

Muutamia vuosia takaperin Reacher oli luvannut tappaa Barrin, jos he vielä jonain päivänä kohtaavat. Reacher on aluksi muiden tapaan varma Barrin syyllisyydestä, kunnes vähitellen huomaa pieniä yksityiskohtia, jotka puhuvat tätä väitettä vastaan. Samalla myös Barrin asianajaja, Helen Rodin (Rosamund Pike), pyytää Reacheria tutkimaan tapahtumia. Onko Barr lavastettu syylliseksi ja miksi hän pyysi Reacherin avukseen?

Leffa on sekoitus sekä tutkintaa että toimintaa, joka tempaisee mukaansa heti alusta saakka. Juoni etenee vähitellen ja matkan aikana paljastuu uusia salaisuuksia. Elokuvassa ei heti kerrota ampujan motiiveja, mutta juonen etenemisen myötä kaikki paljastuu katsojalle. Leffasta löytyy myös perinteisiä ampumiskohtauksia sekä takaa-ajoa, joka kesti mielestäni ehkä hieman liian kauan. Julkaisuvuodesta (2012) huolimatta välillä tuntui, että elokuva olisi joskus 1980-luvulta, sen verran paljon oli muun muassa vanhoja autoja. 

Tom Cruise toi rooliinsa tarkkaavaisuutta, kylmyyttä ja jonkinlaista särmikkyyttä rauhallisella ja fiksulla olemuksellaan. En ole mikään suuri Tom Cruise -fani, mutta tuon leffan jälkeen hän sai minulta muutaman plussan, sen verran hyvä suoritus! 

Pitäisi varmaan useammin katsoa tällaisia jännittäviä toimintaleffoja, en edes muistanut, että näistä tulee niin hyvä fiilis! Itse olen valmis toimintatrillerin loppumisen jälkeen analysoimaan tapahtumia vaikka kuinka kauan. Sen takia varmaan teki mieli heti kirjoittaa postaus ja suositella tätä leffaa muillekin!

Smurffit 2 (2013)

  

Käytiin noin kuukausi sitten leffassa katsomassa Smurffit 2! Ensimmäinen osa nähtiin jo kauan sitten ja itse tykkäsin siitä kovasti hauskuuden ja smurffien sympaattisuuden takia. Tarkoituksena oli vähän säästää rahaa tällä reissulla, joten mentiin päivänäytökseen, mikä maksoi kahdelta ihmiseltä yhteensä vain 13€! Lopputuloksena oli se, että Jyväskylän suurin leffasali oli meitä kahta lukuun ottamatta tyhjä :D

 

Elokuvan alussa smurffit järjestävät yllätysjuhlia Smurffiinalle tämän syntymäpäivänä. Smurffiina on kuitenkin surullinen, sillä hänen mieltään painaa epävarmuus siitä, kuka hän todellisuudessa on. Samaan aikaan ilkeä velho Gargamel (Hank Azaria) luo kaksi smurffi-mutaatiota, jotka sieppaavat Smurffiinan. Pian tyttö tajuaa, että hänellä on paljon yhteistä kahden uuden ystävänsä kanssa. Elokuvassa seurataan myös jo ensimmäisestä osasta tuttujen ihmishahmojen, Patrickin (Neil Patrick Harris) ja Gracen (Jayma Mays), elämää. 

http://rb.roosterbank.com/wp-content/uploads/2013/07/the_smurfs_2-1920x1200.jpg 

Minusta tämä elokuva on ehkä liian monimutkainen lapsille. Itsekään en meinannut pysyä juonessa mukana, kun koko ajan oli meneillään joku takaa-ajo. Toisaalta mutkikkaasta juonesta huolimatta, elokuvassa on tarpeeksi tapahtumia ja käänteitä, joten missään vaiheessa ei tule tylsää. Visuaalisesti leffa on toteutettu hienosti! Söpöt smurffit sulautuvat hyvin ihmisten maailmaan tuoden elokuvaan paljon kirkkaita värejä ja pirteyttä. Smurffiinan kamppaillessa identiteettinsä kanssa, elokuvassa tulee esiin myös tärkeä sanoma: ei ole väliä, mistä tulee, vaan tärkeintä on se, minkälainen päättää olla.

http://koululainen.fi/s/f/editor/images/Smurffit2/smurffit_560.jpg 

Lopputekstien aikana hymy tulee huulille, kun smurffit esittävät iloisesti Britney Spearsin ”Ooh La La” -biisin, mikä onkin elokuvan tunnari. Kaiken kaikkiaan tykkäsin elokuvasta tosi paljon ja se sai iloisuudellaan ja pienellä lapsellisuudellaan minut piristymään! 

Loppuun vielä Britneyn musiikkivideo: